Ryhmäsidonnaisuuden ja ryhmävastuun kehittymisen tulee olla mahdollisimman vapaata. Tilanteiden tulee olla todellisia ja konkreettisia, vakavasti otettavia. Toimintojen tulee olla monipuolisia: liikunnallisia, musikaalis-luovia, organisatorisia ja sosiaalisia. [1] [2]

Elämyspedagogiikan metodologian ydinkäsityksiin kuuluu, että ihmisluonteen syvyys ja voima pohjautuu ihmisen henkisiin voimavaroihin, sillä ihmiset paljastavat itsensä vasta joutuessaan normaalista elämäntilanteestaan poikkeaviin olosuhteisiin, joista selviytyäkseen he joutuvat turvautumaan henkisiin resursseihinsa. Ihminen siis joutuu uudessa tilanteessa ja ympäristössä löytämään ja oppimaan itsestään uusia puolia, voimavaroja ja vahvuuksia.[3]

Elämyspedagogiikassa hyödynnetään juuri tätä ajatusta. Seikkailullisten elementtien avulla pyritään saamaan ihmisissä aikaan positiivisia muutoksia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että toiminnallisuus on vain menetelmä toimintaa järjestävän tahon tavoitteiden saavuttamiseksi. Elämyspedagogiikkaa on toteutettu historian saatossa useilla eri tavoilla. Käytännön toteutuksissa Telemäki (1998) erottaa kolme eri mallia:

• Toiminnallinen (vuoret puhuvat puolestaan) malli, jossa lähdettiin siitä, että toiminta erilaisessa ympäristössä jo sinällään auttaa saavuttamaan halutun kasvatuksellisen tuloksen ja muutoksen ilman että siihen pitää puuttua joillakin toimenpiteillä.
• Reflektoiva malli, jossa jokainen toiminnassa käyty jakso päätetään ryhmän ja ohjaajan väliseen palautekeskusteluun. Toiminnassa saatujen kokemusten reflektoiva purkaminen auttaa kokemuksen siirtämisessä arkipäivään ja täten toivotut kasvatukselliset vaikutuksen saadaan aikaiseksi.Reflektiossa on oleellista se, että jokainen osallistuja saa itse ilman ulkoista kontrollia antaa merkityksen kokemalleen suhteessa itseensä ja ryhmään. Reflektiossa tulee siis korostaa sekä omaa vapaata kokemusta että ryhmän keskinäistä vuorovaikutusta.
• Metafora, jossa seikkailu pyritään liittämään osallistujan omaan elämään ja elämäntilanteeseen mahdollisimman hyvin. Seikkailussa opitut taidot voidaan siirtää osaksi osallistujan arkielämää. Seikkailukokemus on kuva osallistujan arkielämän tilanteesta, ja näin seikkailussa opittu voidaan siirtää osaksi arkielämää. Toisaalta seikkailuun saattaa sisältyä metafora yksittäisestä asiasta, joka pyritään opettamaan ja näin siirtämään osaksi osallistujan elämää. [4] Toimintaan voidaan liittää 2. mallin mukaista reflektiota, jotta kokemukset saataisiin ulotettua paremmin arkielämään.[5]

Näiden kolmen mallin lisäksi Heli Clarke (1998) erottaa kaksi muutakin mallia:

• Elämyshakuisuusteoriaan perustuva seikkailukasvatus, jossa lähdetään siitä ajatuksesta, että ihmiset tarvitsevat seikkailullisia kokemuksia eri määrän. Elämyshakuiset ihmiset joutuvat usein toimintansa vuoksi vaikeuksiin ja päätyvät hakemaan elämyksiä rikollisesta toiminnasta. Tätä mallia käytetään usein nuorisorikollisuuden hoidossa. Kun ihmiselle tarjotaan riittävästi hyväksyttäviä elämyksiä, eivät he ajaudu hakemaan niitä väärällä tavalla.
• Seikkailu voidaan nähdä myös pelkästään ajanvietteenä. Tällainen seikkailu ei aja mitään kasvatuksellisia tavoitteita, vaan sen tarkoituksena on pitää hauskaa.[6]

Toteuttavan tahon lähtökohdat ja tavoitteet vaikuttavat siihen, mitä näistä viidestä mallista käytetään. Elämyspedagogiikan ja seikkailukasvatuksen kentällä on useita toimijoita, joilla on erilaisia lähtökohtia, tavoitteita ja tätä kautta myös erilaisia toiminnallisia ohjelmia. Erilaisten käytännön toteutuksen mallien lisäksi elämyspedagogiset ohjelmat on usein jaettu neljään tyyppiin niiden tavoitteiden mukaan:Vapaa-aika ja virkistys, jolloin painopisteenä ovat affektiiviset tavoitteet: ihmisen tunteisiin vaikuttaminen,Kasvatukselliset ohjelmat, joiden tavoitteissa painottuu kognitiivisuus: vaikutus ihmisten ajatteluun,Opetukselliset ohjelmat, joiden avulla yritetään muuttaa ihmisten käyttäytymistä jaTerapeuttiset ohjelmat, pyritään parantamaan ihmisten huonoiksi koettuja tapoja.[7]

Arto Nyman

Kirjallisuutta

• Järvinen, Marjo 2001. Seikkailu kasvatuksessa. Turku: Turun kristillinen opisto.
• Karppinen, Seppo 2005. Seikkailullinen vuosi haastavassa luokassa: etnografinen toimintatutkimus seikkailu- ja elämyspedagogiikasta. Oulu: Oulun yliopisto.
• Kervinen, Ville & Salonen, Janne 2003. Metsään menee: seikkailu metodina kasvatustyössä, Kettuseikkailu Kirkkonummella. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.
• Welin, Waltteri 2010. Seikkailukasvatus. Järvenpää: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Lähteet

[1] Karppinen 1998, 24 – 25

[2] Telemäki 1998, 55

[3] Telemäki 1998, 54

[4] Clarke 1998, 67 – 68

[5] Telemäki 1998, 54 – 55

[6] Clarke 1998, 66

[7] Telemäki 1998, 54